Runot: Juhani Puikkonen Möysän Mikkimestari 2013

RANTA

Minun rantani.

                           Se on veden raja, jossa odotan.
                           Odotan sinun laskevan purjeesi,
                           pyytävän sinun kantamaan, etteivät jalkasi kastuisi,
                           pyytäisit nostamaan purtesi rouhealle hiekalle.
                           Toivon, että se hioo pohjan rikki.
                
                           Nukkuessani puut taipuvat koskettamaan villiä pintaasi,
                           raskas lumi painaa ne alemmaksi,
                           silloin sinä olet jo jäässä.

                           Enkä edes kykene kääntämään jalkojeni teriä,
                           rannan savi kahlitsee minut napanuoran lailla,
                           odottaen sitä päivää,
                           kun ruokin sinut lohella,
                           pesen vartalosi historian ihollani.

                           Se tapahtuu tämän yön jälkeen,
                           en näe pintaasi pimeässä,
                           silti valvon,
                           jos tähdelennon aikana näkisin välähdyksen sinusta.
                          
                           Aamulla hän on pinnan alla. Minä olen syvyys.
                           Vedän häntä pohjaan, vasten vatsaani,
                           Hän ratsastaa merihevosen lailla päälläni,
                           purret tervaa pohjassan lipuvat ylitsemme.
                           Puristan elämälläni hänen vartalonsa kiinni minuun.
                           Sulamme koralliksi.

                       
                          Yksinäisen saaren rannaksi
                   
(c) Juhani Puikkonen

Valokuva: Markus Kuoppala

  

POIJU

Tanska.
Olin elänyt partani kanssa jo kuukausia.
Tullut yhdeksi peräsimeni kanssa, ja kuunnellut valaiden rakastelua laitani ylitse.

Jäiden jälkeen suuntasin avomerelle,
heitin kartat helvettiin.
Kompassin jätin.  Etelällä en tehnyt mitään,
lounaan söin nälkääni ja luode kutitteli kylkiäni öisin.

Mutta Pohjoinen.
Pohjoinen muistutti minua naisesta, hedelmällisestä Poseidonin tyttärestä, joka kaatoi minut kalaverkkojen päälle ja liitti itsensä minuun.
Teki minusta merimiehen.
Kalat haisivat verkosta kun hänen merilevänsä kietoutui uppotukkiini.
                           Hän työnsi suolaisen kielensä merenkurkkuuni.
                           Majakan lapset suihkusivat minusta, kun laskuveteni
                           karkasi hänen rantaansa.

Kesäkuussa luontoäiti keinutteli minua rajusti sylissään,
pyöritteli läpi heinäkuun,
antoi rauhan vasta elokuussa.
Syyskuussa en enää saanut hänen nisästään ravintoa.
Tyydyin puremaan hänen tyydytyksekseen.
Joulukuun satanut lumi valehteli yhtenäisyyden veden pinnalle.

 Toisena adventtina näin hänet.
Ylös.Alas.Ylös.Alas.
Purteni natisi.
Pidin reelingistä kiinni ja anoin Hiisiltä anteeksi.
Työnnyin tuohon vuoristopurojen hiomaan kanjoniin.
                           Annoin hänen sataa kasvoilleni.
                           Hänen nänninsä  kuin töröllään olevat poijut.
                           Huuleni hamusivat niitä, kuin luonnonsuojelija
                           rauhotettuja vesialueita norpille.

Kannoin hänet rantaan. Sillä sydän ei murru, se on lihaa, se repeää.
Hän oli karttani. Kompassini ja merirosvojen hautaama aarre.

                           Upotimme purren ja poijun.
                           Hän oli minun.

(c) Juhani Puikkonen

Poiju-runo toi tuomaristolta illan parhaat pisteet toisella kierroksella 29.5.